Erään koulutaistelun tarina

Auli Kluukeri

Kirjoitan tätä sunnuntaina 22.4.2007. Oman kyläkoulumme kohtalo ratkeaa huomenna 23.4.2007 Lohtajan kunnanvaltuuston kokouksessa. Siellä tehdään päätös koulun jatkamisesta tai lakkautuksesta.

En siis tiedä vielä, onko tämä kirjoitus osa surutyötä ja luopumista vai ilon häivähdystä ja helpotusta.

Millaista on ollut vanhempana olla mukana 1,5 vuoden koulutaistelussa verkostossa?

Lukemattomia tunteja panostettua aikaa iltaisin, viikonloppuisin ja öisin. Puhumattakaan toisten omassa koulutaistelussamme mukana olleiden ajankäytöstä. Useiden henkilöiden pyyteetöntä ja periksiantamatonta työtä koulun säilyttämiseksi.

Luettuja ja tutkittuja talousarvioita, tilinpäätöksiä, kouluverkkoselvityksiä, lakeja, koulujen lakkautusprosesseja eri kunnissa sekä perehtymistä opetussuunnitelmiin, yhdysluokkaopetukseen, tieteellisiin tutkimuksiin, koulujen tarinoihin ja kunnalliseen päätöksentekoon.

Laadittuja laskelmia, kirjoitettuja kirjeitä, puhelinsoittoja ja yhteydenottoja kunnan virkamiehiin, luottamushenkilöihin, kansanedustajiin, lääninhallitukseen, opetusministeriöön, sisäministeriöön ja toisiin koulutaistelijoihin. Monia, monia kokoontumisia aktiivien kesken.

Työskentelyä yhdessä upeiden ihmisten kanssa, jotka ovat muodostaneet verkoston koulun säilyttämisen puolesta. Suurta rikkautta saada uusia ystäviä ja tovereita sekä tutustua erilaisiin ihmisiin. Kunnioitusta ja arvostusta omassa taistelussamme ja muissa vastaavissa mukana olleita kohtaan.

Epätietoisuutta, avuttomuutta, tehtyjä virheitä, ylilyöntejä, tunnekuohuja ja osaamattomuutta.

Pettymystä ja epäuskoa kunnallisen päätöksenteon objektiivisuuteen, tarkoituksenmukaisuuteen ja laillisuuteen.

Syvempää ymmärrystä siitä, että opettajat voivat halutessaan ja osatessaan muodostaa lapsen koulupolun varrelle vahvan ja kestävän sillan. Ja että pienessä koulussa opettajan työ on raskasta, haastavaa ja antoisaa. Nöyrtymistä kiitollisena sen tosiasian eteen, että hyvä opettaja on painonsa arvoinen kultaa. Tuhat äänettömästi ja ääneen sanottua kehua, kannustusta ja kiitosta koulumme henkilökunnalle.

Huonoa omaatuntoa näiden 1,5 vuoden ajalta lapsiltani ja perheeltä varastetusta ajasta. Enemmän halua ja tahtoa toimia vanhemman roolissa koulun arjen apuna ja auttajana [muttei tarpeeksi voimia toteuttaa tätä tahtoa]. Syyllisyydentunnetta.

Väsymystä, ahdistusta, syömättömyyttä, tuskaa, voimattomuutta, katkeruutta, vihaa ja epäoikeudenmukaisuuden tunnetta. Paljon itkua ja tyynyyn pyyhittyjä kyyneleitä.

Kymmeniä kuultuja ja kuunneltuja kertomuksia vastaavassa tilanteissa olleiden ja olevien vanhempien, kyläaktiivien ja opettajien suusta samasta ahdistuksesta, loppuunpalamisesta ja sairastumisesta.

Katsomista peiliin. Lukuisia kysymyksiä itselleni siitä, ajattelenko todella nykyisten tai tulevien koululaisten parasta.

Uskoa siihen, että olen mukana ajamassa tärkeää asiaa.

---

Kävipä koulullemme huomenna miten tahansa, tunnen saaneeni matkan varrella itselleni

jotakin arvokasta ja rahassa mittaamatonta. Olen saanut paljon enemmän kuin antanut.

Ilon häivähdykset, kohdatut ihmiset ja koskettavat muistot jäävät ja säilyvät.

---

Tämän kirjoituksen kuvassa pitäisi olla lapsia.

Sen sijaan kuvassa on omat koulutaistelupaperini. Jotenkin tuntuu siltä, että numerot sittenkin hallitsevat liikaa perusopetukseen liittyvässä kunnallisessa päätöksenteossa todellisen arvokeskustelun sijaan.