Kyläkoulu on maaseudun vetovoimatekijä

Kirjoittaja: Kasvatustieteen professori Eira Korpinen



Maaseudun asukkaat ovat yli kymmenen vuoden ajan saaneet kokea peruspalvelujen alasajoa kyläkoulujen lopettamisena. Kun vielä vuonna 1990 oli noin 5 000 peruskoulua, viime vuonna niitä oli enää vajaa 3 100. Tästä saadaan syyttää sekä valtiota että kuntapäättäjiä.

Valtionosuuslainsäädännön muutokset näkyvät koulutilastoissa. Kun niin sanottu korvamerkitty rahoitus poistui, kaikista kunnista ei ole enää löytynyt ymmärrystä kyläkouluja kohtaan, vaan niitä on lopetettu selvästi enemmän kuin oppilasmäärän väheneminen olisi edellyttänyt. Koulujen lopettaminen on koettu hyvin raskaana menetyksenä. Se on merkinnyt sivistyksellisen, sosiaalisen ja henkisen pääoman heikentymisen ohella myös yrittäjyyden edellytysten ohentumista.

Lakkautuspäätöksissä ei ole kiinnitetty huomiota siihen, miten hyvä oppimis- ja kasvuympäristö kyläkoulu on oppilaille. Kun tutkimuksen mukaan Suomen maaseudun tytöt ovat "maailman parhaita lukijoita", voidaan tähän hakea selitystä myös kyläkoulujen opetuksen laadusta ja ainutlaatuisesta pedagogiikasta.

Yhteisöllisyys vahvistuu

Olen koonnut seuraavaan muutamia kyläkoulujen erityispiirteitä toimiessani vuodesta 1994 saakka yhteistyössä Tutkiva opettaja -verkoston kyläkoulujen opettajien kanssa. Peilaan tutkimuslöydöksiä erityisesti niin sanottuun moderniin oppimiskäsitykseen, johon pohjautuu myös perusopetuksen opetussuunnitelma. Ne korostavat oppilaan aktiivisuutta ja vastuuta omasta oppimisesta sekä yhteisöllisyyden kokemuksia; terveen itsetunnon kehittymistä ja motivaatiota elinikäiseen oppimiseen.

Kyläkoulu tarjoaa ensiksikin oppimisympäristön, jossa on runsaasti mahdollisuuksia aktiiviseen toimintaan ja oppilaan itsenäiseen työskentelyyn.

Koulu toimii "keskellä kylää"; sen piirissä tarjotaan runsaasti mahdollisuuksia myös koulun ulkopuoliseen opetukseen. Kyläkoulu ei ole ainoastaan lasten oppimisen paikka, vaan se on kaikille kylän asukkaille avoin oppimis-, jopa kulttuuri- ja hyvinvointikeskus, jossa eri-ikäiset voivat harrastaa ja opiskella yhdessä. Tällä on erityisen tärkeä merkitys lasten ja nuorten identiteetin kehitykselle sekä kaikkien kyläläisten hyvinvoinnille ja viihtyvyydelle. Samalla kouluun suunnatut materiaaliset investoinnit on voitu hyödyntää tehokkaasti.

Toiseksi pieni kouluyksikkö on edullinen ympäristö erilaisille opetuksen innovaatioille. Kyläkoulu on edelläkävijä vuosiluokkiin sitomattomassa opetuksessa.

Moderni tietoteknologia tarjoaa rajattomat mahdollisuudet toteuttaa muun muassa etäopetusta, ja eräät kyläkoulut ovat tässä uranuurtajia. Yhdysluokka on haaste opettajalle toteuttaa ongelmakeskeistä, eheyttävää opetusta, jossa hyödynnetään ympäristön asiantuntemusta ja elinkeinoelämää. Ilon pedagogiikka edustaa uusinta lähestymistapaa nykykoulun haasteisiin.

Ongelmat ratkotaan yhteistoiminnallisesti

Monet tärkeät taidot ja tiedot opitaan "luonnollisissa olosuhteissa" yhteistoiminnallisesti. Työskentelytapa muistuttaa tutkimuksen tekemistä: opettaja ottaa huomioon oppilaiden taustan, vanhempien, koulun muun henkilökunnan osaamisen ja laajemman yhteisön. Yhdessä oppilaiden kanssa asetetaan oppimisen tavoitteet ja ongelmat, kehitetään menetelmät sekä haetaan ongelmiin vastaukset. Tällöin oppilaat hahmottavat laajempia kokonaisuuksia yli oppiainerajojen. Tällaisessa oppimisessa suomalaiset erottautuivat muun muassa kansainvälisissä tutkimuksissa.

Edelleen kyläkouluissa toteutuu hyvin koulutuksellinen tasa-arvo, sillä esimerkiksi erityisopetus voidaan hoitaa usein samassa opetusryhmässä. Lapsi saa käydä lähikoulua; lapsen ystävyyssuhteet säilyvät eikä lapsi leimaudu. Samalla voidaan jopa säästää kustannuksissa.

Pieni oppilasryhmä turvaa oppilaalle yksilöllistä huomiota opettajan taholta, mutta myös varttuneempi oppilas ohjaa usein toista oppilasta.

Moni kyläkoulu on ollut edelläkävijä kansainvälistymisessä, jota pidetään maamme henkisen ja taloudellisen kehityksen kulmakivenä. Suomalaiset kyläkoulut menivät ensimmäisinä mukaan esimerkiksi EU-ohjelmiin. Kielitaitoiset opettajat vetivät mukaan muita opettajia ja kouluja. Useat kyläkoulujen opettajat ovat verkottuneet myös kansainvälisesti.

Koulun opetus- ja kasvatustyöhön kansainvälistyminen on tuonut aitoa innostusta muiden maiden ihmisiin sekä motivaatiota kielen opiskeluun. Suomalaisen kyläkoulun oppilas elää keskellä maailmankylää, sen aktiivisena jäsenenä.

Verkostoitunut opettaja on arvostettu voimavara

Kyläkoulun opettajan työ on vaativaa, haasteellista, mutta samalla mielekästä ja motivoivaa. Työ edellyttää laaja-alaisten tietojen ja taitojen hallinnan lisäksi organisaattorin, suunnittelijan sekä yhteistyön taitoja. Opettajalla saattaa olla useita yhteistyökumppaneita, joiden kanssa hän voi jakaa tehtäviä.

Hän voi toteuttaa itseään ja hyödyntää erityistaitojaan sekä luovuuttaan vapaammin pienessä kouluyksikössä kuin suuressa koulussa olisi mahdollista. Hän saa apua ja tukea vanhemmilta, kyläläisiltä ja koulun muulta henkilökunnalta. Opettajan työ kyläkoulussa on esimerkki opettajuudesta, jossa on keskeistä monipuolinen yhteistoiminta vanhempien ja muiden asiantuntijoiden kanssa. Useat opettajat ovat myös monipuolisesti verkostoituneet, mikä edustaa "uusinta opettajuutta".

Opettajan ammatti on Suomessa arvostettu; erityisesti kyläkoulujen opettajat kokevat olevansa arvostettuja. Kyläkoulujen opettajia tuetaan heidän työssään, mikä on työssä onnistumisen kannalta tärkeä asia. Ammatin arvostus heijastuu myös opettajankoulutukseen, jonka suosio on säilynyt korkeana lahjakkaiden nuorten ammatinvalinnassa; monilla miesopiskelijoilla on kyläkoulutausta.

Onko meillä varaa tinkiä perusopetuksen laadusta, sillä juuri sitä merkitsee kyläkoulujen lopettaminen? Suomalaiset arvostavat hyvää koulutusta, jonka kivijalka on laadukas perusopetus.

Maaseudun vetovoima ja ihmisten hyvinvointi riippuu monin tavoin niistä ydinpalveluista, joihin koulu kuuluu. Koulu turvaa kylän elämän sekä pitää maaseudun ja koko Suomen asuttuna. Monen lapsiperheen haave on maaseutumainen elämä. Sen avulla voidaan vastata myös kestävän kehityksen haasteisiin.

EIRA KORPINEN

Kirjoittaja on kasvatustieteen, erityisesti opettajankoulutuksen, professori Jyväskylän yliopistossa.